tiistai 5. elokuuta 2014

Mitä työelämä voisi oppia jalkapallosta?

Loman yhdeksi kohokohdaksi muodostui esikoisen makea pronssi maan suurimmasta juniorijalkapalloturnauksesta, Helsinki Cupista. Hieno lopputulos ei olisi ollut mahdollinen ilman huolellista valmistautumista. Menestykseen tarvittiin koko joukkueen panosta ja vahvaa uskoa siihen, että ottelu ottelulta kovenevista vastuksista huolimatta huolellisen pelin avulla eteneminen mitalisijoille olisi mahdollista. Pojat joutuivat turnauksen edetessä siirtymään yhä enemmän oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja pelaamaan yhä tarkempaa yhteispeliä, vastustajaa pelkäämättä.

Sattumalta juuri Helsinki Cup -viikolla Helsingin Sanomissa ilmestyi Vincit Oy:n toimitusjohtajan Mikko Kuitusen haastattelu. Siinä hän toteaa, että työelämän pitäisi oppia vastuunjakoa harrastustoiminnasta. Seurattuani viisi päivää 13-vuotiaiden nuorten peräänantamatonta, mahdollisuuksiin ja myönteisyyteen perustuvaa yhteispeliä jalkapallokentällä näin saman kuin Kuitunen. Työelämä voisi oppia paljon siitä yhteispelistä, vastuunjaosta, pelottomuudesta ja pettymysten kohtaamisesta mitä viheriöllä nähtiin.

Kisaviikon aikana poikien joukkue teki paitsi tähänastisen uransa parhaan saavutuksen, myös hitsautui entistä paremmin yhteen. Joukkueella on takana myös karvaita tappioita, jotka ovat koetelleet myös yhteishenkeä. Harrastustoiminta tarjoaakin mahdollisuuden oppia myös käsittelemään pettymyksiä, mitä elämä väistämättä tuo eteen. Jokainen joukkue kohtaa väistämättä jossain vaiheessa parempansa, eikä ole reilun pelin sääntöjen mukaista syyttää yksittäistä pelaajaa joukkueen häviöstä. Pelataanko työelämässä yhtä reiluilla säännöillä?

Kentällä jokaisella on oma pelipaikkansa, josta pidetään huolta. Pelin tavoitteena ei suinkaan ole se, että jokainen pelaaja yrittää itse saada pallon maaliin, vaan pelin rakentaminen syöttelypelin avulla on pelin keskeinen idea. Syöttelypelin idea soveltuu hyvin myös työelämään: esimerkiksi projekteissa eri osakokonaisuuksista jaetaan projektin jäsenten kesken, ja lopputulos on riippuvainen yhteispelin sujuvuudesta.

Muutama ottelu päättyi tasatulokseen, jolloin voittaja oli selvitettävä rangaistuslaukauskisan avulla, mikä asetti poikien stressinsietokyvyn todella kovalle koetukselle. Vaikka hävityt rankkarikisat särkivät sekä poikien että vanhempien sydämet, tulevaisuuden kannalta nekin antoivat pojille hyviä valmiuksia kestää kovissakin tilanteissa.

Lopuksi muutama sana valmentajan roolista. Kuten alussa kerroin, joukkueella on takana useampi vuosi yhdessä pelaamista ja valmentajien johdolla tehtyjä harjoituksia. Valmentaja ei voi kuitenkaan pelin aikana tehdä muuta kuin antaa ohjeita kentän laidalla. Lopulliset ratkaisut jäävät pelaajien itsensä harteille. Mitä johtajat voisivat oppia tästä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti