Kävin eilen alustamassa kouluväelle verkostojen johtamisesta. Keskustelu aiheesta oli syvällistä ja vilkasta, ja opin paljon uutta tästä aiheesta koulujen työnorganisoinnin näkökulmasta.
Yksi aihe, josta innokkaasti keskustelimme, oli hierakisen "johtaja määrää - alainen tottelee" ajattelun pysyvyys työelämässä ylipäätään. Tälle tosielämän havainnolle on olemassa myös tieteellistä evidenssiä: hierarkioita todella muodostuu ajan myötä myös alun perin epämuodollisesti järjestettyihin työn rakennelmiin.
Omassa muutaman vuoden takaisessa väitöskirjassani totesin tämän todeksi tiimityössä. Tiimityön käyttöönottoahan perusteltiin aikoinaan sillä, että tiimimäinen työn organisointi lisää yksittäisen työntekijän vaikutusmahdollisuuksia. Kuitenkin kun tarkastelin tiimien toimintaa tiedonkulun näkökulmasta havaitsin, että tiimin vetäjä hallitsee portinvartijan tavoin tietovirtaa sekä olemalla keskushenkilö tiimin sisäisessä viestinnässä että toimimalla linkkinä tiimin ja sen ympäristön välillä. Tällöin tiimin vetäjällä on myös mahdollisuus jakaa tietoa haluamallaan tavalla. Tämä on erityisen ongelmallista siitä näkökulmasta, että tieto on yhä useammin tiimien tehtäväsuorituksen kannalta kriittinen resurssi. Tiimityö ei tästä näkökulmasta olekaan kyennyt lisäämään tiimin rivijäsenten vaikutusmahdollisuuksia, vaikka alun perin vähän muuta lupailtiin.
Hierarkisen rakenteen syntymistä verkostomaisiin työn organisoinnin muotoihin onkin selitetty juuri tiedonkulun keskittymisen kautta. Thomas Diefenbachin ja John A.A. Sillincen (2011) mukaan verkostoihin rakentuu ajan myötä sekä virallisen luontoisia tiedon kulun väyliä että järjestelmällisiä tapoja, joiden välityksellä tieto jakaantuu epäoikeudenmukaisesti. Edelleen niissä syntyy myös retorisia ilmauksia, joilla tuodaan esille toisten paremmuutta ja ylemmyyttä suhteessa muihin.
Yhtenä perusteluna hierarkioiden rakentumiselle Diefenbach ja Sillince esittävät sen, että aktiiviset verkoston jäsenet alkavat vähitellen dominoida keskusteluja, jolloin kommunikaatio ja koordinaatio keskittyy heidän ympärilleen. Samalla passiivisemmat verkoston jäsenet omaksuvat sivustakatsojan roolin.
Voidaanko siis hierarkioiden rakentumisesta verkostomaisessa toiminnassa päästä eroon? Ja pitäisikö siitä voida päästä eroon? Minusta kumpaankin näistä kysymyksistä voidaan vastata myöntävästi.
Jos verkostomainen toiminta halutaan pitää hierarkiavapaana vyöhykkeenä, tulee ajatukset yhteistoiminnan johtamisesta muokata uuteen uskoon. Tämän on tapahduttava sekä niiden päissä, joilla on taipumus ottaa aktiivisen toimijan rooli, kuin niiden ajatusmaailmassa, jotka tyytyvät yleensä sivustakatsojan asemaan. On luovuttava siitä ajatuksesta, että joku yksinvaltiaana määrää ja joku toinen alamaisena tottelee.
Ne, jotka ovat perinteisesti ottaneet ajan myötä valta-aseman verkostoissa, voisivat ottaa hoitaakseen koordinaattorin ja luotsin roolit. He voisivat koota syntyvää tuotosta yhteen, pitää huolta hommien etenemisestä ja luotsin tavoin löytää oikeita, karikoita välttäviä väyliä toiminnalle. Ne maan hiljaiset sitten, heidän pitäisi aktivoitua, tulla rohkeasti epämukavuusalueelle ja ottaa vastuuta ensin osista, myöhemmin jo kokonaisuuksista. Tiedon tasapuolinen kulku ja aito vuorovaikutus ovat kaikkien vastuulla. Luulen - tai oikeastaan kyllä tiedän - että se entinen päällepäsmäri voi iloisesti yllättyä ja oppia uusia asioita siltä rohkaistuneelta maan hiljaiselta. Ja se maan hiljainen voi huomata oppivansa uusia asioita myös omista kyvyistään.
Sitten on aina se kivirekiporukka, jota ei kertakaikkiaan kiinnosta muu kuin vapaamatkustaminen. Ehkäpä teillä olisi hyviä kokemuksia ja neuvoja siitä, miten heidät saataisiin houkuteltua aktiivisiksi verkostotoimijoiksi?
