perjantai 16. toukokuuta 2014

Nykypäivän yhteisöllisyys on monimuotoista

Kirjoittelimme alkuviikosta kollegani Minna Toivasen kanssa yhteisöllisyyteen liittyvän tekstin Unelmahautomoon. Jatkan tässä kirjoituksessa saman aiheen parissa, pureutuen hieman tarkemmin ja teoreettisemmin yhteisöllisyyden juuriin ja nykytilaan. Ensin kuitenkin muutama lause siitä, mitä yhteisöllisyydellä perinteisesti tarkoitetaan.

Yhteisöt ja yhteisöllisyys ovat ilmiöinä yhtä vanhoja kuin ihminen itse, sillä ihmisellä on luontainen tarve kuulua yhteen muiden kanssa ja tulla hyväksytyksi. Yhteisöllisyyteen liittyykin vahvasti me-henki; yhdessä jaetut tavoitteet, visiot ja arvot; toimivat sosiaaliset suhteet; sekä tunnustus ja arvostus. Luottamus on keskeinen yhteisöllisyyden rakennusaine. Voidaan sanoa, että yhteisöllisyys on tietyllä tapaa emotionaalista, tunteisiin liittyvää.
Yhteisöihin ja yhteisöllisyyteen liitetään pääosin myönteisiä merkityksiä. Kuitenkin myös terve kriittisyys kuuluu yhteisöllisyyteen, erityisesti sellaisissa yhteisöissä, joissa jäsenten välillä on luottamusta, ja vuorovaikutus on tiivistä ja jatkuvaa. Yhteisöissä voi ilmaista erilaisia näkemyksiä ja avartaa omaa näkökenttää.

Historiallinen silmäys yhteisöllisyyteen
Mikko Saastamoinen (2009) erottaa kolme yhteisöllisyyden synnyn mekanismia. Ensinnäkin, yhteisöllisyyden tarkastelu on liittynyt maaseutumaisten kyläyhteisöjen ja niiden muutosprosessien tutkimukseen, toisaalta kaupunkien kortteleiden ja asuinalueiden tarkasteluun ja lisäksi ns. luokkaperustaisiin näkökantoihin, joihin liittyvät tehdasyhdyskuntien tai kaivosten työntekijöiden yhteisöllisyyden tutkimus. Toisin sanoen, yhteisöllisyys on usein liitetty tiettyyn fyysiseen paikkaan, joka määrittelee ihmisen identiteettiä ja yhteenkuuluvuutta.

Kuitenkin yhteisöllisyys voi syntyä myös muilla tavoin. G.H. Meadin mukaan ihmisen minuus syntyy kielellisessä vuorovaikutuksessa toisten kanssa, ja yhteisön muodostavat ne ihmiset, jotka jakavat saman kulttuurin, käsityksen maailmasta ja samat ideologiat.

Kolmas Saastamoisen esiintuoma yhteisöllisyyden syntytapa liittyy ns. normatiivis-poliittiseen ulottuvuuteen. Keskustelu yhteisöistä on luonteeltaan normatiivista: siinä eritellään sitä, millaista elämän yleensä ja yhteisöllisyyden osana sitä tulisi olla. Normatiivisen yhteisöllisyysnäkökulman mukaan aiemmin vallalla ollut post-moderni yksilöllisyyden painotus on johtanut huonoihin lopputuloksiin. Ihmisten toiminta on muuttunut katkokselliseksi, episodimaiseksi ja projektimaiseksi. Lisäksi se on johtanut lisääntyvään egoisimiin altruismin sijaan. Minä-keskeisyys korostuu toisten hyvinvoinnista välittämisen sijaan.
Näiden seikkojen pohjalta yhteisöjen merkityksen korostaminen ja puhe yhteisöllisyyden hyvyydestä on kokenut voimakkaan nousun 2000-luvun alkupuolella. Sitä on pidetty nimenomaan yksilöllisyyttä korostavan ajanjakson päätepisteenä ja vastavoimana egoistisen ajattelun aikakaudelle.

2000-luvun yhteisöllisyys
Nykypäivän yhteisöllisyydelle määräävää ei enää ole paikallisuus, vaan Meadin korostama kielellinen vuorovaikutus ja siinä jaetut merkitykset. Yhteisöllisyyttä on korostettu viime vuosina myös edellä esitellystä normatiivis-poliittisesta näkökulmasta käsin: on pyritty löytämään yhteisöllisyyttä myös katkoksellisesta, episodimaisesta ja projektimaisesta toiminnasta. Tämä on tärkeää myös nykyisen työelämän näkökulmasta, sillä lisääntynyt etätyö, projektityö, vuokratyö, aliurakointi ym. pirstaloi perinteistä yhteisöllisyyttä.
Nykypäivän yhteisöllisyyttä voi tarkastella ainakin kahdesta näkökulmasta: ensinnäkin, perinteisen kaltaista vahvaa yhteisöllisyyttä voi ylläpitää virtuaalisen kanssakäymisen avulla. Välttämättä ei tarvita jatkuvaa kasvokkaisuutta, vaan kielellinen vuorovaikutus on yhtä mahdollista sähköisten välineiden avulla.
Toisaalta, vaikka perinteiset yhteisölliset sidokset murtuvat projektityön ym. takia, samalla syntyy uudenlaista yhteisöllisyyttä. Se on perinteistä yhteisöllisyyttä keveämpää, lyhytkestoisempaa ja verkostomaista. Sitä on kutsuttu mm. yhteisyydeksi, rihmastoyhteisöllisyydeksi ja verkostososiaalisuudeksi. Monet meistä kokevatkin kuuluvansa esim. työssään useampaan kuin yhteen yhteisöön. Eräässä tutkimushaastattelussa haastateltavamme totesikin osuvasti, että jokainen projekti on aina uusi työpaikka ja uusi yhteisö.
Perinteisesti on ajateltu, että yhteisöllisyys muodostuu konkreettisen vuorovaikutuksen kautta vapaaehtoisesti, ihmisten sisäisen motivaation saattelemana. Yksi 2000-luvun yhteisöllisyysbuumin ilmentymä on kuitenkin tietoinen yhteisöjen rakentaminen. Yhteisöllisyystutkimuksen parissa ollaan kuitenkin erimielisiä siitä, voidaanko ulkoa käsin rakentaa sellainen ihmisten yhteenliittymä, jota voidaan kutsua yhteisöksi.
Yhteisöt ja yhteisöllisyys ovat saaneet viime vuosina peräti oman ammattikuntansa, yhteisömanagerit (Community Managers). Yhteisömanagerien ammattikunnan synty ja erityisesti sen viime vuosien räjähdysmäinen kasvu liittyvät oman tulkintani mukaan suurelta osin juuri yhteisöjen tietoisen rakentamisen ideaan. Yhteisömanagerin työkaluja ovat erilaiset sosiaalisen median välineet, joiden avulla yhteisöille luodaan toimintaa ja sisältöjä, sekä pidetään yhteistä päämäärää yllä. Toisaalta yhteisömanagerit luotsaavat myös perinteisen näkökannan mukaan syntyneitä yhteisöjä, välineinään sekä perinteinen kasvokkainen vuorovaikutus että sosiaalisen median tarjoamat työkalut.
Kaiken kaikkiaan 2000-luvun yhteisöllisyysbuumi antaa hyvät perusteet yhteisö-käsitteen ja sen nykymerkityksen laajemmalle tarkastelulle. Haluaisinkin tietää, mitä sinä ajattelet yhteisöistä ja yhteisöllisyydestä: miten yhteisösi ovat syntyneet? Moneenko yhteisöön kuulut tällä hetkellä? Kauanko nämä yhteisöt ovat olleet olemassa? Mikä teitä yhdistää?
 
Kirjoitus perustuu osin seuraaviin lähteisiin:

Kangaspunta, S. (toim.) (2011) Yksilöllinen yhteisöllisyys. Avaimia yhteisöllisyyden muutoksen ymmärtämiseen. Tampere University Press.
Saastamoinen, M. (2009) Aikalaiskeskustelua yhteisöllisyydestä. Kirjassa Filander & Vanhalakka-Ruoho (toim.): Yhteisöllisyys liikkeessä. Aikuiskasvatuksen 48. vuosikirja. Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura. Sivut 33-66.
Wittel, A. (2001) Toward a Network Sociality. Theory, Culture and Society, 18, 6, 51-76. 

 

 

maanantai 5. toukokuuta 2014

Muutosprosessia voi hallita


Suhteilla on monenlaista voimaa, joka voi saada aikaan myös muutoksia. Viime vuosina suomalainen työelämä on todellakin kokenut monenlaisia muutoksia, eivätkä kaikki ole suinkaan olleet positiivisia, kuten kaikki hyvin tiedämme.
Myös oma työpaikkani on muutosten kourissa, sillä meneillään on jo toiset yt-neuvottelut puolen vuoden sisään. Pari viikkoa sitten saimme osallistua luennolle, jossa kollegani, tiimipäällikkö ja ansioitunut tutkija Mikael Sallinen kertoi muutoksen kohtaamisesta ja sen vaikutuksista hyvinvointiin.
Luento oli hyvin antoisa, ja se antoi välineitä kaikenlaisten elämän eteen tuomien muutosten hallintaan. Luin myös Juha Arikosken ja Mikael Sallisen aiheesta kirjoittaman kirjan Vastarinnasta vastarannalle – johda muutos taitavasti. Päällimmäisenä näistä mieleen jäi kolme asiaa: millainen prosessi muutoksen hyväksyminen on, miten käsitellä omia tunteita muutostilanteissa, ja miten muutostilanteessa olevalle voi antaa tukea.
Muutos on tunteiden vuoristorataa, ja niin sen kuuluukin olla. Sallisen mukaan muutosprosessissa käydään läpi neljä vaihetta: pelko, viha, suru ja ilo. Pelkoon liittyy kysymys siitä, miten minulle käy? Ilman pelon tunnetta ihmiskunta kuolisi sukupuuttoon, sanotaan. Pelkoa ei kuitenkaan usein uskalleta näyttää, ja se saakin muutosprosessissa usein vihan muodon. Vihalle ja protestoinnille pitää myös työyhteisössä antaa oma aikansa ja paikkansa, jotta muutoksessa päästään eteenpäin.
Vihan jälkeen saapuu suru, kun havaitaan, että muutos tapahtuu vastustuksesta huolimatta. Suruvaiheessa henkilöstöä tulee tukea, kannustaa, kouluttaa ja valmentaa. Irtisanomistilanteessa esimiehen tulee tehdä kaikkensa, jotta työntekijä pääsee suruprosessissa edes alkuun, kirjoittavat Arikoski ja Sallinen kirjassaan. Surulle pitää antaa riittävästi aikaa, sillä se tarkoittaa vanhasta luopumista, mikä ei käy käden käänteessä.
Onnistunut muutosprosessi päättyy iloon. Ihminen tarvitsee prosesseilleen loppupisteitä ja sitä, että niiden päätteeksi voi hengähtää. Ilo voi jäädä kuitenkin kokematta, jos uudet muutokset alkavat heti edellisten loputtua. Jatkuva muutos ei tee hyvää ihmiselle.
Omien tunteiden käsittelyssä on tärkeää, että antaa pelolle, vihalle ja surulle tilaa, mutta ei jää niihin kiinni, vaan etenee kohti prosessin päätöstä, iloa. Luennolla Mikael Sallinen totesi, että tunteet ovat voimavara silloin, kun ne auttavat tosiasioiden havaitsemisessa ja energisoivat tosiasioihin perustuvaa toimintaa. Sopeutumista edistää muutokseen valmistautuminen, sosiaalinen tuki ja se, että vaikeinakin aikoina muistaa huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. Vastaavasti sopeutumista ehkäisee mm. välttäminen, kieltäminen ja pakeneminen.
Muutostilanteissa se, miten käsittelemme omia tunteitamme, johtaa erilaisiin lopputuloksiin. Jos onnistumme tunteidemme käsittelyssä, kehitymme toiminnaltamme joustavammiksi. Tällöin meidän on helpompi kohdata myös tulevia, elämän väistämättä eteen tuomia muutoksia. Toisaalta jos taas emme onnistu käsittelemään tunteitamme ja jäämme esim. surun ja tai vihan vaiheeseen, voimme kyynistyä tai muuttua entistä haavoittuvammiksi. Tällöin tulevat muutokset laukaisevat meissä vahvaa pelkoa tai vihaa, ja niistä on entistä vaikeampi päästä eteenpäin.
Muutostilanteissa voimme tukea toinen toisiamme kysymällä, mitä ajattelet tästä muutoksesta, osoittamalla empatiaa ja myötäelämistä. Tunteista kysyminen voidaan usein kokea liian henkilökohtaiseksi, mutta ajatuksista voi olla helpompi puhua. Älä jätä muutoksen keskellä olevaa oman onnensa nojaan, äläkä jää muutoksessa yksin.

Lähteet: Mikael Sallisen luento, ja Juha Arikosken ja Mikael Sallisen kirja: Vastarinnasta vastarannalle – johda muutos taitavasti. Johtamistaidon Opisto ja Työterveyslaitos, 2007.