Nykypäivän yhteisöllisyys on monimuotoista

Kirjoittelimme alkuviikosta kollegani Minna Toivasen kanssa yhteisöllisyyteen liittyvän tekstin Unelmahautomoon. Jatkan tässä kirjoituksessa saman aiheen parissa, pureutuen hieman tarkemmin ja teoreettisemmin yhteisöllisyyden juuriin ja nykytilaan. Ensin kuitenkin muutama lause siitä, mitä yhteisöllisyydellä perinteisesti tarkoitetaan.

Yhteisöt ja yhteisöllisyys ovat ilmiöinä yhtä vanhoja kuin ihminen itse, sillä ihmisellä on luontainen tarve kuulua yhteen muiden kanssa ja tulla hyväksytyksi. Yhteisöllisyyteen liittyykin vahvasti me-henki; yhdessä jaetut tavoitteet, visiot ja arvot; toimivat sosiaaliset suhteet; sekä tunnustus ja arvostus. Luottamus on keskeinen yhteisöllisyyden rakennusaine. Voidaan sanoa, että yhteisöllisyys on tietyllä tapaa emotionaalista, tunteisiin liittyvää.

Yhteisöihin ja yhteisöllisyyteen liitetään pääosin myönteisiä merkityksiä. Kuitenkin myös terve kriittisyys kuuluu yhteisöllisyyteen, erityisesti sellaisissa yhteisöissä, joissa jäsenten välillä on luottamusta, ja vuorovaikutus on tiivistä ja jatkuvaa. Yhteisöissä voi ilmaista erilaisia näkemyksiä ja avartaa omaa näkökenttää.

Historiallinen silmäys yhteisöllisyyteen

Mikko Saastamoinen (2009) erottaa kolme yhteisöllisyyden synnyn mekanismia. Ensinnäkin, yhteisöllisyyden tarkastelu on liittynyt maaseutumaisten kyläyhteisöjen ja niiden muutosprosessien tutkimukseen, toisaalta kaupunkien kortteleiden ja asuinalueiden tarkasteluun ja lisäksi ns. luokkaperustaisiin näkökantoihin, joihin liittyvät tehdasyhdyskuntien tai kaivosten työntekijöiden yhteisöllisyyden tutkimus. Toisin sanoen, yhteisöllisyys on usein liitetty tiettyyn fyysiseen paikkaan, joka määrittelee ihmisen identiteettiä ja yhteenkuuluvuutta.

Kuitenkin yhteisöllisyys voi syntyä myös muilla tavoin. G.H. Meadin mukaan ihmisen minuus syntyy kielellisessä vuorovaikutuksessa toisten kanssa, ja yhteisön muodostavat ne ihmiset, jotka jakavat saman kulttuurin, käsityksen maailmasta ja samat ideologiat.

Kolmas Saastamoisen esiintuoma yhteisöllisyyden syntytapa liittyy ns. normatiivis-poliittiseen ulottuvuuteen. Keskustelu yhteisöistä on luonteeltaan normatiivista: siinä eritellään sitä, millaista elämän yleensä ja yhteisöllisyyden osana sitä tulisi olla. Normatiivisen yhteisöllisyysnäkökulman mukaan aiemmin vallalla ollut post-moderni yksilöllisyyden painotus on johtanut huonoihin lopputuloksiin. Ihmisten toiminta on muuttunut katkokselliseksi, episodimaiseksi ja projektimaiseksi. Lisäksi se on johtanut lisääntyvään egoisimiin altruismin sijaan. Minä-keskeisyys korostuu toisten hyvinvoinnista välittämisen sijaan.

Näiden seikkojen pohjalta yhteisöjen merkityksen korostaminen ja puhe yhteisöllisyyden hyvyydestä on kokenut voimakkaan nousun 2000-luvun alkupuolella. Sitä on pidetty nimenomaan yksilöllisyyttä korostavan ajanjakson päätepisteenä ja vastavoimana egoistisen ajattelun aikakaudelle.

2000-luvun yhteisöllisyys

Nykypäivän yhteisöllisyydelle määräävää ei enää ole paikallisuus, vaan Meadin korostama kielellinen vuorovaikutus ja siinä jaetut merkitykset. Yhteisöllisyyttä on korostettu viime vuosina myös edellä esitellystä normatiivis-poliittisesta näkökulmasta käsin: on pyritty löytämään yhteisöllisyyttä myös katkoksellisesta, episodimaisesta ja projektimaisesta toiminnasta. Tämä on tärkeää myös nykyisen työelämän näkökulmasta, sillä lisääntynyt etätyö, projektityö, vuokratyö, aliurakointi ym. pirstaloi perinteistä yhteisöllisyyttä.

Nykypäivän yhteisöllisyyttä voi tarkastella ainakin kahdesta näkökulmasta: ensinnäkin, perinteisen kaltaista vahvaa yhteisöllisyyttä voi ylläpitää virtuaalisen kanssakäymisen avulla. Välttämättä ei tarvita jatkuvaa kasvokkaisuutta, vaan kielellinen vuorovaikutus on yhtä mahdollista sähköisten välineiden avulla.

Toisaalta, vaikka perinteiset yhteisölliset sidokset murtuvat projektityön ym. takia, samalla syntyy uudenlaista yhteisöllisyyttä. Se on perinteistä yhteisöllisyyttä keveämpää, lyhytkestoisempaa ja verkostomaista. Sitä on kutsuttu mm. yhteisyydeksi, rihmastoyhteisöllisyydeksi ja verkostososiaalisuudeksi. Monet meistä kokevatkin kuuluvansa esim. työssään useampaan kuin yhteen yhteisöön. Eräässä tutkimushaastattelussa haastateltavamme totesikin osuvasti, että jokainen projekti on aina uusi työpaikka ja uusi yhteisö.

Perinteisesti on ajateltu, että yhteisöllisyys muodostuu konkreettisen vuorovaikutuksen kautta vapaaehtoisesti, ihmisten sisäisen motivaation saattelemana. Yksi 2000-luvun yhteisöllisyysbuumin ilmentymä on kuitenkin tietoinen yhteisöjen rakentaminen. Yhteisöllisyystutkimuksen parissa ollaan kuitenkin erimielisiä siitä, voidaanko ulkoa käsin rakentaa sellainen ihmisten yhteenliittymä, jota voidaan kutsua yhteisöksi.

Yhteisöt ja yhteisöllisyys ovat saaneet viime vuosina peräti oman ammattikuntansa, yhteisömanagerit (Community Managers). Yhteisömanagerien ammattikunnan synty ja erityisesti sen viime vuosien räjähdysmäinen kasvu liittyvät oman tulkintani mukaan suurelta osin juuri yhteisöjen tietoisen rakentamisen ideaan. Yhteisömanagerin työkaluja ovat erilaiset sosiaalisen median välineet, joiden avulla yhteisöille luodaan toimintaa ja sisältöjä, sekä pidetään yhteistä päämäärää yllä. Toisaalta yhteisömanagerit luotsaavat myös perinteisen näkökannan mukaan syntyneitä yhteisöjä, välineinään sekä perinteinen kasvokkainen vuorovaikutus että sosiaalisen median tarjoamat työkalut.

Kaiken kaikkiaan 2000-luvun yhteisöllisyysbuumi antaa hyvät perusteet yhteisö-käsitteen ja sen nykymerkityksen laajemmalle tarkastelulle. Haluaisinkin tietää, mitä sinä ajattelet yhteisöistä ja yhteisöllisyydestä: miten yhteisösi ovat syntyneet? Moneenko yhteisöön kuulut tällä hetkellä? Kauanko nämä yhteisöt ovat olleet olemassa? Mikä teitä yhdistää?

 

Kirjoitus perustuu osin seuraaviin lähteisiin:

Kangaspunta, S. (toim.) (2011) Yksilöllinen yhteisöllisyys. Avaimia yhteisöllisyyden muutoksen ymmärtämiseen. Tampere University Press.

Saastamoinen, M. (2009) Aikalaiskeskustelua yhteisöllisyydestä. Kirjassa Filander & Vanhalakka-Ruoho (toim.): Yhteisöllisyys liikkeessä. Aikuiskasvatuksen 48. vuosikirja. Kansanvalistusseura ja Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura. Sivut 33-66.

Wittel, A. (2001) Toward a Network Sociality. Theory, Culture and Society, 18, 6, 51-76.